Noin 800 kuvaa myöhemmin

Onpa ihanaa olla taas Suomessa!

Matkailu avartaa, sanotaan. Ja minua se avarsi sen verran, että seuraavalla kerralla tarvitsee käyttää huomattavasti järeämpiä suostuttelukeinoja, jos aikoo saada minut mukaansa Venäjälle. Olimme siis Venäjällä 4 päivää, ja koko sen ajan tunsin oloni aivan sietämättömän ahdistuneeksi. Varmasti asiaan vaikutti paljon se, että en osaa kieltä lainkaan ja paikallisten ihmisten joukossa liikkuminen, kaupassa käynti ja kaupungilla kävely tuntui senkin vuoksi hyvin turvattomalta. Mutta en voi mitenkään kieltää tai kaunistella sitä seikkaa, kuinka maan sietämätön rumuus vaikutti minuun. Ajellessamme ympäri Pietarin ympäristön maaseutua, en kyennyt laskemaan katsettani irti ikkunasta näkyvistä maisemista. Tuijotin kuin hypnotisoituna ohi vilistävää harmautta ja ankeutta, hiljaa mielessäni ajatellen, että mitään tällaista ei voi olla olemassa. Minun täytyy nähdä jotakin pahaa unta.

Ensimmäisenä päivänä ajelimme Viipurin halki ja yövyimme Terijoella, toisena päivänä ajoimme Pietariin, jossa olimme kaksi yötä, kävimme Farmoksen puhdistusainetehtaalla, Atrian makkaratehtaalla, Baltikan oluttehtaalla, yhdellä paikallisella maatilalla, Katariinan palatsissa ja kummastelimme muuten vain venäläistä maailmanmenoa.

Terijoki

Suhteellisen siisti venäläiseksi tienpientareeksi..

Maa oli profiililtaan hyvin samankaltaista aakeaa laakeaa, mitä kotoseudulla pohojammaan lakeudetkin. Ehkä juuri sen vuoksi kaikki näkemäni sai minut niin surulliseksi.

Venäjän pellot kasvoivat unohdettuina rikkaruohoja ja pusikkoa. Kaikkialta syöksyi ylitse välinpitämättömyyden hyökyaaltoja ja minä masennuin niiden alle. Joka metriltä verkkokalvoilleni sylki mädäntyneitä taloja, romuisia takapihoja, ojiin heiteltyjä roskia, vuorten kokoisia kaatopaikkoja.

Paikallisen maatilan henkilöstötilat

Tämä ei ole paikallinen laskettelurinne

Kaiken sekaisuuden ja sotkun keskellä olevat rikkaiden palatsit vain korostivat kylminä ja kolkkoina kaikkea rumaa ympärillään.

Pietarin kaupungin kivinen loisto tuntui vain viimaiselta kimmellykseltä, kodittomalta jylhyydeltä.

 Joku pytinki, jonka graniittipylväät oli raahattu Suomesta, Virolahdelta (pylväät saivat matkaporukaltamme raikuvat suosionosoitukset, etenkin seurueen virolahtelaisilta jäseniltä)

 Katariinan palatsia

.. jonka pihalla oli laajat puistoalueet geometrisine hiekkakoristeineen ja likaisine kulkukoirineen..

.. mutta sisällä kimmelsi kulta kyllästyksiin asti, huone toisensa perään, lattiasta kattoon

Kaiken sietämättömän rumuuden keskellä en voinut lakata hämmästelemättä sitä seikkaa, kuinka ihmiset eivät viitsineet laittaa edes puutarhojaan ja yrittäneet luoda ympärilleen mitään kaunista ja viehättävää. Koko matkan aikana näin kaksi pihaa, joista oli yritetty luoda puutarha. Eikä niissäkään kasvanut mitään kukkia, ainoastaan pensaita. Rikkaiden linnatalot oli ympyröity korkeilla aidoilla ja niiden sisäpuolella oli vain tasaisia nurmikenttiä. Köyhempien tonteilla kasvoivat vain romut ja roskat, ja sieltä jostain niiden joukosta saattoi erottaa jotakin taloksi tunnistettavaa. Niiden, jotka olivat jotka olivat jotain siltä väliltä, pihoilta saattoi hyvällä tuurilla löytää jotakin kasvimaan tapaista, jonka antimia kaupusteltiin tien vieressä muovisangoissa.

En ole koskaan ollut niin onnellinen päästessäni Viroon, kun 15 tunnin bussimatkan jälkeen ylitimme viimein Venäjän ja Viron rajan. Kellon lähestyessä keskiyötä pääsimme lopulta Tartoon ja nukuin koko matkan parhaimmat unet, samalla päässä takoi ajatus "kohta pääsen kotiin". Seuraavana päivänä (perjantaina) kävimme Tartossa Maamees-maatalousmessuilla, paikallisella maatilalla ja kiertelimme kaupungilla. Lauantaina käväisimme vielä Tarton maatalousyliopiston koetilalla ja huristelimme kohti Tallinnaa, bongailimme matkalta haikaroja ja puksuttelimme viimein kohti Suomea.

Maamees-messuilla söin koko matkan parhaan aterian, 200g aitoa pihvikarjan pihviä ja ihanan raikasta ja rapsakkaa salaattia. Mitään kasviksia ja hedelmiä matkan aikana ei liiemmin saanut, hotelliaamiaiset Venäjän puolella koostuivat lähinnä pullaleivästä, lihamurekkeesta, paksuista perunalätyistä ja pannukakuista. Viron puolella hostellissa sai sentään jo vetistä lötkösalaattia. Joten tämä 85 kruunua (noin 5€) maksanut pihvi-salaattiateria tuntui aivan pääsyltä taivaaseen. Salaatissa oli mukana mustaherukoita, joka oli aika jännittävä yhdistelmä, mutta sopi valtavan hyvin kyytiin. Alkupalaksi tuli yllättäen kaupanpäälliseksi tartarpihviä, jota porukalla hetken kummastelimme ja katselimme toisiamme miettien "tohtiikohan tätä syödä".

Raakaa lihaa ja raakaa kananmunaa - jokaisen salmonellapöpön unelma siis. Pienen pähkäilyn jälkeen ummistimme silmät salmonellapelolta, kun emme kehdanneet kieltäytyäkään tarjotusta ilmaisesta ruokapalasta, iskimme haarukat kiinni ja totesimme, että ihan hyväähän se oli sittenkin. Silti jännittää vieläkin, että oliko annos varmasti ihan täysin salmonellapuhdas..

Toriaukea Rüütli-kadun tuntumassa

Venäjän ankeuden jälkeen Tarto tuntui ihanan kodikkaalta ja sopivan kokoiselta kaupungilta, jossa melkein ymmärsi mitä ihmiset puhuvat ja jonka ihmisetkin tuntuivat paljon lämpimämmiltä kuin venäläiset kollegansa. Tarkalleenottaen en edes osaa sanoa, miksi Tarto, jossa oli myös ränsistyneitä taloja, tuntui kuitenkin niin paljon miellyttävämmältä kuin kaikki mitä Venäjän puolella olin nähnyt. En tiedä, miksi Tartossa rapistunutkin talo tuntui vain kunniakkaasti vanhentuneelta, eikä mädäntyneeltä jätekasalta, kuten samannäköiset talot Venäjän puolella. Ehkä se oli vain psykologiaa, tai ehkä taloista heijastui ihmisten asenne ympäröivään elämään. Kuitenkin Virossa rapistuneenkaan talon pihalla ei ollut romua eikä roskia, ainakaan vuoriksi asti.

Rüütli-kadulta löytyi ihanaihana kangaskauppa, joka oli täynnä ihaniaihania kankaita, joita ei oltu myöskään hinnalla päästy pilaamaan. Hurmaannuin niin nähtyäni kangaskaupan ikkunat, etten tajunnut edes katsoa putiikin nimeä. Rüütli-katu ei kuitenkaan ole kovin pitkä, joten kauppa on ihan helppo löytää, vaikka tarkempaa osoitetta tai kaupan nimeä en osaa sanoakaan. Samalta Rüütli-kadulta löytyy muuten myös käsityöpuoti, jossa myydään virolaisia käsityötuotteita. Erilaisia lampaannahkatuotteita näkyi puodissa olevan runsaasti, mutta myös villaa, puisia ja kivisiä keittiövälineitä, takorautaisia ovenkahvoja, hakoja, naulakoita ja kolkuttimia (haluan sellaisen sitten kun omistan oman ulko-oven!) jne.. Sen sijaan niitä kirjottuja liinoja, joita on koko Tallinna täynnä, ei puodissa näkynyt lainkaan. Ei se itseäni haitannut lainkaan, mutta pisti vain silmään.

Tuliaisiksi itselleni Rüütli-kadun kangaskaupasta päätyi mukaani 3 yhteensä metriä puuvillakangasta, 1,5 metriä pinkkiä rypytettyä ja 1,5 metriä persikan väristä kultaraidallista. Tallinnassa Sikupilliprismassa iskin silmäni Haapsalu Sall -kirjaan, jonka hankintaa olen jo pidemmän aikaa kuolannut. En ihan täysin pystynyt välttämään perinteistä suomalaista alkoholiturismia, sillä Maamees-messuilta löysin jonkin virolaisen viinitilan vadelmaviiniä. Lohdutan itseäni sillä, että sentään tuin ostoksellani maan maataloustuotantoa ja että tuote on sentään alkuperältään virolainen, joten ostin viinipullon siksi, että haluan elämyksiä, enkä siksi että ravaisin halvan hinnan perässä. Seliseli.

Venäjältä en löytänyt oikein mitään järkevää tuliaista itselleni enkä muille. Perheenjäsenille venäläistä suklaata, joka on rasvaisempaa kuin länsimainen ja muuten vaan jotenkin erilaista, poikaystävälle Baltikan oluttehtaalta saatu 0,5 litran oluttuoppi teekupiksi (valittaa aina kuinka omista pikkukupeistani ei viiti juoda, kun niihin ei edes muka mahdu mitään) ja itselleni pieni puinen rintakoru. Katselin kyllä niitä venäläisiä villahuiveja, mutta kun kohdalleni ei osunut mitään päälläpidettävän näköistä järkevään hintaan, niin annoin asian olla. Ihan turha maksaa sellaisesta, jota ei edes pidä päällään.