Väriterapiaa ms. Inha Räntäpäivälle

Tänään on ihan möh-päivä. Täällä Helsingissä sataa räntää ja alakuloista vettä. Yliopistollakin oli liput puolitangossa, joku on varmaankin kuollut. Itse voisin kulkea puolitangossa ihan vain tällaisen sään vuoksi. Kandiseminaarinikin on nyt virallisesti siirretty jonnekin syksyyn, muutenhan se olisi ollut minulla kahden viikon kuluttua. Ja nyt tuntuu, että tein aivan oikean päätöksen, en olisi mitenkään jaksanut tapella kanditutkielmaani loppuun tänä keväänä. Nyt voin keskittyä vain siihen, että jaksaisin raahata takapuoleni luennoille edes muutaman kerran viikossa.

Kuva: ~Undress/DeviantART

Ihmisten kanssa oleminen on jotenkin hirveän väsyttävää. Kaverit ovat tänä keväänä jääneet puolihuomiolle, toisinaan tuntuu, että pelkkä silmiin katsominen vaatii aivan liikaa energiaa. Palan säästöliekillä ja tuntuu että olen tippumassa kärryiltä kaikesta, menettämässä otteen.Ystävät, jaksaisittepa pitää minusta kiinni, vaikka oma otteeni on jo herpaantunut. Soittaisittepa tai lähettäisittepä viestin ja kysyisitte, miten minulla menee. Poikaystäväni tuntuu ainoalta ihmiseltä, jonka kanssa uskallan olla väsynyt. Hänelle minun ei tarvitse esittää mitään ja olen siitä syvästi kiitollinen. Moni ihminen tietää kyllä uupumuksestani, mutta he eivät ole koskaan nähneet sitä. Pingottaja yrittää yhä pitää yllä rooliaan..

Opintopsykologin kanssa budjetoimme minulle 40 tunnin viikon, josta 10h käyttäisin opiskeluun ja loput 30h voisin käyttää kuten haluan, läheisten kanssa ja harrastuksiin.Opiskeluasioihin olen jaksanut panostaa viikossa ehkä 5-6h verran. Loppuaika on tullut lähinnä puuhailtua käsitöitä, miten yllättävää.

Onneksi tuo masentava sade tuo kuitenkin päivä päivältä lähemmäksi sen ihanan kevään, jota rakastan niin suunnattomasti. Sitä ennen tämän kaiken harmaan loskan keskellä saan kuitenkin pieniä ilon hetkiä kirkkaanpunaisista kumisaappaistani, jotka pitävät jalkani kuivina ja saavat ihmisten päät kääntymään. Ehkä jonain päivänä jaksan taas hyppiä kuralätäköissäkin.. Kaivaisinkohan vielä auringonkeltaisen Amélie-villatakkinikin jemmapussistaan esille ja kiinnittäisin viimeisetkin kappaleet yhteen. Ehkä sen kissanpentumainen pehmeys lohduttaisi vähän ja saisi minut taas jaksamaan iltaan asti.